Helsinki Vineyard

Pari viikkoa sitten Turussa olleen naisten seminaarin alkurukouksen aikana tuli mielikuva suuresta, vanhasta avaimesta. Siihen liittyivät Ilmestyskirjassa olevat Jeesuksen sanat: 'Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet' (Ilm.1:18). Kesällä olin myös kahdessa Enemmän elämää -koulutuksessa, joiden aikana tuli pohdittua etenkin kuoleman ilmenemismuotoja Suomessa ja sitä vaikeutta, joka meillä on yltäkylläiseen elämään astumisessa. Eräs ajatus oli, että ainakin oman sukupolveni ihmisillä on ollut paljon harrasta hiljaisuutta sankarihautojen äärellä ja jopa syyllisyyttä elämästä iloitsemisesta, koska toisille se ei ollut mahdollista. Meidän täytyi kunnioittaa ja vaieta ja tehdä töitä heidänkin edestään, vaikka sydän huusi orpoutta. Siitä syntyi paljon ahdistavaa kontrollia ja kuollutta ulkopuolen pystyttämistä.

Isäni ei kuollut sodassa, mutta kuoli kuitenkin yllättäen ja niin, etten koskaan saanut hyvästellä häntä. Muisto siitä nousi kipeästi vihlaisten Turussa. Isä oli terve ja voimakas mies, jonka elämä katkesi täysin yllättäen syyskuussa 36 vuotta sitten. Olen sittemmin seissyt hänen haudallaan surumielisessä syyssateessa miettien, miksi moni asia ikäänkuin pysähtyi tuohon kuolemaan. Äiti on monasti muistellut marjapensaan juurelle jäänyttä lapiota, joka sentään laitettiin pois, mutta muuten moni asia on juuri niin kuin silloinkin. Kuolema pysäytti.

Kun ylistimme sunnuntaiaamuna Turun seminaarin lopussa, tuli toinen mielikuva: laakson toisessa päässä kohoavat vuoret, joiden välistä avautui tie, jota ensin muutamat ja sitten yhä suureneva joukko alkoi kulkea laaksosta ulos. Olisiko se ollut se 'kuoleman varjon laakso' psalmista 23 (meidän käännöksissämme hiukan köyhemmin 'pimeä laakso'), joka meille kansanakin on kovin tuttu? Jeesuksella on avaimet sieltäkin ulos. Jumala ei määrännyt meitä elämään surumielisinä syyssateessa hautojen äärellä, jo valmiiksi toisella jalalla kuoppaan kurkottaen (sananlaskuaarteistommekin varottaa meitä kurkottamasta kuuseen katajaisen lopun uhalla..).

Jeesuksen lupaukset yltäkylläisestä elämästä eivät sisällä pientä alaviitettä: 'ei suomalaisille - heille vähempikin riittää'. Jospa alkaisimme tunnistaa vihollisen siisteihin kaapuihin verhoutuneita valheita ja puhaltaa pölyä elämän unelmiemme yltä, unohtamatta synnin tunnustamista omasta ja kansamme puolesta siitä, miten olemme oikein talot pystyttäneet sinne kuoleman laaksoon. Onhan se sukupolvien takaa tuttu paikka. Juuri olleessa sunnuntaikokouksessa tuli tuo sama Ilmestyskirjan kohta, joka kokonaisuudessaan kuuluu: 'Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeine, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.' Saimme myös opetusta kasvusta joka suuntaan. Paljastakoon Jeesus kasvun esteenä olevat tukokset jokaisen elämän valitsevan kohdalla!