Helsinki Vineyard

Itsenäisyys on vaatinut Suomelta kovan hinnan monellakin tavalla: sodassa kaatuneet, vammautuneet ja orvot ovat maksaneet hinnan, jonka vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan näkyvät nykyäänkin.

Isäni isä taisteli rintamalla ja selvisi hengissä. Hän ei välttynyt henkisiltä vaurioilta: syyllisyys ja sodan kauhujen näkeminen ei unohtunut. Äitini isä kuoli sodassa, jonka jälkeen yksinhuoltaja-isoäitini elätti urheasti perheensä yksin.

Sodan seuraukset ovat näkyneet seuraavien sukupolvien elämässä: isättömyys, tunnekylmyys, alkoholismi, perheväkivalta ovat olleet vain joitakin hedelmiä, joita seuraavat sukupolvet saivat kantaa.

Itsenäisyyden juhlinnassa 6.12.2008 saatamme ohittaa sen tosiasian, että kristillisen uskon mukaan sota on aina synnin seurausta ja tuottaa hedelmänä lisää syntiä. On tärkeää huomata, että tämä näkökulma yhdistää asepuolustusta kannattavia kristittyjä ja pasifistisia aseistakieltäytyviä kristittyjä.

Menneisyyden asioiden muisteluun tulisi liittyä anteeksiantaminen, koska se kuuluu kristilliseen sanoman ytimeen. Jeesus sanoi, että "jos te anna anteeksi toisille, ei isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Evankeliumi Matteuksen mukaan, luku 6, jae 15). Jeesuksen sanat ovat niin rankat, että saarnaajat mielellään lieventäisivät niitä erilaisin selityksin: "Ei sillä väliä jos vähän vihaat tosia ihmisiä, emmehän voi pelastustamme ostaa omilla teoilla" jne. Ehkä juuri tällaisten selitysten takia Jeesuksen armollisuus toisia ihmisiä kohtaan ei näy tarpeeksi kristittyjen elämässä. Syytökset kristittyjen armottomuudesta ovat valitettavan usein oikeutettuja.

Armollisuus ei kuitenkaan ole mitä tahansa "suvaitsevaisuutta" tai vääryyden mitätöimistä. Itseasiassa anteeksianto edellyttää, että tiedän mitä aion antaa anteeksi eli se edellyttää vääryyden tunnistamista. Anteeksianto katkaisee katkeruuden kahleen, joka useimmiten vahingoittaa myrkyllään vain meitä itseämme. Anteeksianton yhteydessä on myös tärkeää tunnistaa omat syntini, jotka ovat syntyneet reaktiona loukkaantumiseen: olen "kierrättänyt" anteeksiantamattomuuta (vihaa, katkeruutta, koston halua) eteenpäin ihmissuhteisiini ja tarvitsen myös itse anteeksiantoa.

Olin lokakuussa 2008 Helsinki Vineyardin tiimin kanssa eräässä venäläisessä seurakunnassa, jossa opetimme anteeksiantamisesta toisille ihmisille ja kansanryhmille. Kysein hieman arkana eräältä seurakuntalaiselta miten sanomaamme saatettaisiin reagoida. Ajattelin, että anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen olisi liian tulenarka aihe. Minulle kuitenkin vastattin seuraavasti: "Olemme uskovina kristittyinä miettineet tätä aihetta paljon ja olemme valmiit siihen."

Viikonlopun päätteeksi seurakunnan johtaja totesi, että Venäjän ja Suomen välit eivät aina ole olleet rauhalliset. Siksi hän pyysi venäläisiä siunaamaan meitä suomalaisia. Meidät ympäröi pian venäjän kielellä rukoilevat ihmiset ja tunsin kuinka ne rukoukset upposivat jonnekin syvälle sielun syvyyksiin. Tuntui, että siunaavaat sanat (joita en edes ymmärtänyt) valuivat jopa vuosisatojen taakse. Kokemus sai lisää syvyyttä ja nosti hiukset pystyyn kun ajattelin, että olen nyt entisten vihollisten ympäröimänä, MUTTA nämä ihmistet ovat sisariani ja veljiäni Jeesuksen kautta. Jeesus yhdistää meidät tavalla, jota eivät kansallisuusrajat ja menneisyyden synnit voi rikkoa.

Tilaisuuden jälkeen eräs muslimimies tuli luokseni ja halusi, että rukoilen hänen puolestaan parantumista eräästä fyysisestä vaivasta! Hän totesi: "Tässä päivässä jokin kosketti minua todella syvälle". Keskustelimme hänen kanssaan Jeesuksen vastaanottamisesta ja hän jäi miettimään asiaa.

Evankeliumi on rauhan sanoma.

Ari Puonti